Elämän käännekohta tapahtui, kun parikymppinen yh-äiti pakkasi tavarat ja lapsen autoon ja suuntasi tutuilta ja turvallisilta kotiseuduilta vieraalle paikkakunnalle. Karuihin oloihin, täysin omillani, ilman lähellä asuvaa tukiverkkoa. Vastusteluista huolimatta, jokin pakottava tarve oli tehdä se juuri silloin.
Ajattelin, että no nyt se elämä muuttui. Eipä tiennyt tyttö, että se oli vasta alkusoittoa. Lähtölaukaus. Lumipallo laitettu liikkeelle.
Itsensä löytäminen vaati irtioton. Muiden todellisen luonteen näkeminen vaati etäisyyttä. Siteet poistui silmiltä. Asiat alkoi saada vastauksia.
Sisäinen pakottava tarve jatkoi ohjailua, eteen tuli valintoja, tilanteita, jotka pakottivat miettimään oman arvomaailman uusiksi. Pitääkö käyttäytyä, kuten odotetaan vai kuten MINÄ haluan. Elänkö elämääni itseäni vai muita varten? Onko minussa rohkeutta kapinoida normeja vastaan, jos valinnat tulevat suoraan sydämestä ja teen kuten itse parhaaksi näen?
Minä kasvoi ja kehittyi, oli pakko löytää sisäinen sisu taistellessaan muiden odotuksia vastaan. Seistäkseen selkä suorana ja ylpeänä siitä mitä on, mitä haluaa, mitä ajattelee. Kunnioittaen muita, mutta antamatta muiden jyrätä.
Narsisti äidin tyttärelle se ei ollut helppoa. Mutta sitkeys palkittiin.