Luulin sekoavani. Mitä enemmän vyyhti aukesi, side tippui silmiltäni, sitä enemmän olin varma, että lapsen parhaaksi oli pitää hänet mummosta kaukana.
Elin pikakelauksella koko elämäni uudestaan. Muistot satutti, toisaalta helpotti. Oli niin monta asiaa, mitä olin koko elämäni miettinyt, syyllistänyt itseäni. Ihmetellyt tunteitani ja ajatuksiani, nyt ymmärsin miksi.
Äitini aina hoki kuinka olen vaikea lapsi, haukkui kavereiden vanhemmat, ohjaili ajatuksiani koko lapsuuden ja nuoruuden. Luulin, että se oli normaalia kasvatusta, äidin tehtävä opettaa lapselleen asioita.
Muistan, kuinka äiti mitätöi tunteeni ja toiveeni. Luulin, että se johtui siitä että kiukkuni tai suruni jostain asiasta oli aiheeton. Äidin tapa kasvattaa, näin muutkin tekee.
Luin narsismista paljon. Tuntui kuin olisi lukenut elämänkertaansa ja ajatuksiani. Palapelin palat loksahteli. Asiat sai selityksensä.
En ollut vaikea lapsi, ei ole ollut väärin tuntea surua tai kiukkua. Äiti ei saa ohjailla tai manipuloida lapsensa tunteita. Äidin pitää ottaa lapsen tunteet vastaan, antaa lapselle vapaus olla millainen on. Muiden äidit eivät olleet kuten minun, nyt vasta ymmärsin että ne muut olivat niitä tavallisia äitejä. Siksi kaipasin ystävieni luo jo pienestä pitäen, siksi vietin jo lapsena enemmän aikaa ystävieni luona kuin kotona.
Yritin olla parempi äiti kuin omani. Yritin olla kuin muiden äidit. Otin vastaan lapseni kiukun ja surun, annoin itkeä. Otin syliin enkä kertaakaan käskenyt lopettamaan. En haukkunut mummoa, en puhunut pahaa. Käytin tekosyitä, joilla kulutin aikaa. Vetosin kiireeseen ettei mummolle nyt mennä. Valehtelu tuntui pahalta, mutta mielestäni oli lapselle parempi pitää kiva muisto. 4v. ei ymmärtäisi tätä kaikkea. Aika parantaa..