Avainsana: rohkeus

Äidin velvollisuus.

Lastani hivutettiin pikkuhiljaa kauemmas. 4v. on hyvä lahjoa puolelleen vanhempiaan vastaan. Olemalla se kiva joka ostaa kaiken. Yritin ottaa pientä etäisyyttä, en enää päästänyt ”huviyökylälomille”. Vain jos mulla oli menoa..nekin vähensin minimiin. Johan alkoi otteet koventua..

Aloin saada törkeintä syytöksiä äityidestäni, tein ison liudan asioita ajattelemattani lapsen parasta, jossain lauseessa annettiin jopa ymmärtää, että lapseni on jollakin tavalla kehitysvammainen. Elämäämme puututtiin entistä kovemmilla otteilla.

Mummo saattoi vain ilmoittaa että hän ottaa lapsen nyt viikonlopuksi. Jos en antanut, olin huono äiti. Jois kielsin ostamasta ylimääräisiä lahjoja, olin huono äiti.

Olin jo viikkokaupalla miettinyt miten tilanne ratkeaisi. Mummo oli lapselle rakas, mutta mummon toiminta väärin.

Eräänä päivänä lapseni lipsautti hänen ja mummon salaisuuden. Vyyhti aukesi ja paljastui asioita, joita mummo oli lapsen mieleen tunkenut. Hän oli alkanut manipuloimaan lasta vihaamaan kotiaan, lemmikkejään ja äitiään. Tämä oli viimeinen pisara..ilmoitin että nyt loppui kaikki.

Narsistille tuollainen on sodan julistus, narsisti ei luovuta. Se on haaste taistella ja narsisti on taistelussa vain voittaakseen, ei siksi että ” voitto” kiinnostaisi. Äitini muuttui silmänräpäyksessä julmaksi, ilkeäksi. Kulissit katosi ja todellinen äitini oli silmieni edessä.

Taistelin itseni kanssa, teinkö oikein? Olinko liian julma? Romahdin, ahdistuin, masennuin. Koin olevani yksin, en halunnut edes puhua asiasta koska pelkäsin ettei kukaan ymmärrä. Pelkäsin, että menetän muutkin. Ikävöin äitiäni, jota ei enää ollut. Näin vain ihmisen joka valehtelee kirkkain silmin ja käyttää lastani jonain välikappaleena. Äitini oli ”kuollut”. Itkin sitä. Olin hämmentynyt äitini persoonan muutoksesta, jonka nyt näin. Vasta myöhemmin löysin narsismista selityksen. Itkin lapseni ikävää mummoa kohtaan. Itkin sitä, että olinko äitini kaltainen ja olinko minä paha ihminen, joka käyttää lasta välikappaleena. Sisimmässäni tiesin kuitenkin tekeväni oikein.

Äidin velvollisuus suojella lastaan.

Mummo näyttää kyntensä..

Jotain merkillistä tapahtui heti ensimmäisen vuoden aikana..yksin selviytyminen kaikesta pienen lapsen kanssa, omakotitalo, vuorotyö, elämä keskellä ei mitään.. Alkoi vahvistuminen ihmisenä.

Elämässä oli takapiru, joka edelleen puuttui kaikkeen. Auttoi, neuvoi, mutta samaan aikaan musersi ja mitätöi. Kaikesta auttamisesta piti tehdä numero ja HÄNET nostaa jalustalle. Kertoa kaikille kuka auttoi. Kaikki itsenäistymispyrkimykseni mitätöitiin. Parhaiten se onnistui omatoimisesti ”auttamalla”. Eli tekemällä pyytämättä jotain ”hyvää hyvyyttään”, mutta tietoisesti juuri eritavalla kuin olisin itse tehnyt. Jos en ollut kiitollinen, olin paha ihminen. Jos yritin luoda jotain omaa, kaikki yritykset tuhottiin. Oman kodin värimaailma, pihasuunnittelu, lapsen kasvatus. Kaikessa toimittiin minun yli ja juuri toisin kuin olisin tehnyt.

Aikani nielin kiukkua ja olin olevinani kiitollinen. Hiljaa itsekseni purin hammasta ja pidättelin itkua, enkö koskaan saa olla minä??

Etäisyys, pakkoitsenäistyminen ja koko elämäntilanne vahvisti omia jalkoja. Pian pystyin sanomaan ensimmäisen kerran ” ei”. Kiitoksena tästä omasta tahdosta aloin saada osakseni halveksuntaa ja vihjailuja siitä, kuinka olen kykenemätön äiti. Seuraavaksi huomasin kuinka lastani hiljaa hivutettiin kauemmas äidistään.

Narsistiäiti alkoi näyttää todellista luonnettaan. Valta omaan lapseen alkoi lipsua. ”Se mitä et voi hallita, tuhoa se”. Kosto on narsistin perusapuväline. Jos et tee kuten hän haluaa, tunnet sen varmasti nahoissasi. Ensin kiristetään ja uhkaillaan, vähennetään apua, jotta uhri nöyrtyisi ja lopuksi lyödään vyön alle. Viedään pois se kaikkein rakkain. Narsistimummo tulee ja omii lapsenlapset. Saa pienet palvomaan häntä ja karttamaan omia vanhempiaan. Asettumaan juuri niitä ihmisiä vastaan, joita mummo tahtoo.

Narsisti hykertelee tyytyväisenä, manipulointi onnistui. Ottakoon opikseen. Löydän aina keinoni satuttaa.

Minä en luovuttanut. Minulle se oli viimeinen pisara. Lastani ei vie kukaan.