Äidin velvollisuus.

Lastani hivutettiin pikkuhiljaa kauemmas. 4v. on hyvä lahjoa puolelleen vanhempiaan vastaan. Olemalla se kiva joka ostaa kaiken. Yritin ottaa pientä etäisyyttä, en enää päästänyt ”huviyökylälomille”. Vain jos mulla oli menoa..nekin vähensin minimiin. Johan alkoi otteet koventua..

Aloin saada törkeintä syytöksiä äityidestäni, tein ison liudan asioita ajattelemattani lapsen parasta, jossain lauseessa annettiin jopa ymmärtää, että lapseni on jollakin tavalla kehitysvammainen. Elämäämme puututtiin entistä kovemmilla otteilla.

Mummo saattoi vain ilmoittaa että hän ottaa lapsen nyt viikonlopuksi. Jos en antanut, olin huono äiti. Jois kielsin ostamasta ylimääräisiä lahjoja, olin huono äiti.

Olin jo viikkokaupalla miettinyt miten tilanne ratkeaisi. Mummo oli lapselle rakas, mutta mummon toiminta väärin.

Eräänä päivänä lapseni lipsautti hänen ja mummon salaisuuden. Vyyhti aukesi ja paljastui asioita, joita mummo oli lapsen mieleen tunkenut. Hän oli alkanut manipuloimaan lasta vihaamaan kotiaan, lemmikkejään ja äitiään. Tämä oli viimeinen pisara..ilmoitin että nyt loppui kaikki.

Narsistille tuollainen on sodan julistus, narsisti ei luovuta. Se on haaste taistella ja narsisti on taistelussa vain voittaakseen, ei siksi että ” voitto” kiinnostaisi. Äitini muuttui silmänräpäyksessä julmaksi, ilkeäksi. Kulissit katosi ja todellinen äitini oli silmieni edessä.

Taistelin itseni kanssa, teinkö oikein? Olinko liian julma? Romahdin, ahdistuin, masennuin. Koin olevani yksin, en halunnut edes puhua asiasta koska pelkäsin ettei kukaan ymmärrä. Pelkäsin, että menetän muutkin. Ikävöin äitiäni, jota ei enää ollut. Näin vain ihmisen joka valehtelee kirkkain silmin ja käyttää lastani jonain välikappaleena. Äitini oli ”kuollut”. Itkin sitä. Olin hämmentynyt äitini persoonan muutoksesta, jonka nyt näin. Vasta myöhemmin löysin narsismista selityksen. Itkin lapseni ikävää mummoa kohtaan. Itkin sitä, että olinko äitini kaltainen ja olinko minä paha ihminen, joka käyttää lasta välikappaleena. Sisimmässäni tiesin kuitenkin tekeväni oikein.

Äidin velvollisuus suojella lastaan.

Matka alkoi..

Elämän käännekohta tapahtui, kun parikymppinen yh-äiti pakkasi tavarat ja lapsen autoon ja suuntasi tutuilta ja turvallisilta kotiseuduilta vieraalle paikkakunnalle. Karuihin oloihin, täysin omillani, ilman lähellä asuvaa tukiverkkoa. Vastusteluista huolimatta, jokin pakottava tarve oli tehdä se juuri silloin.

Ajattelin, että no nyt se elämä muuttui. Eipä tiennyt tyttö, että se oli vasta alkusoittoa. Lähtölaukaus. Lumipallo laitettu liikkeelle.

Itsensä löytäminen vaati irtioton. Muiden todellisen luonteen näkeminen vaati etäisyyttä. Siteet poistui silmiltä. Asiat alkoi saada vastauksia.

Sisäinen pakottava tarve jatkoi ohjailua, eteen tuli valintoja, tilanteita, jotka pakottivat miettimään oman arvomaailman uusiksi. Pitääkö käyttäytyä, kuten odotetaan vai kuten MINÄ haluan. Elänkö elämääni itseäni vai muita varten? Onko minussa rohkeutta kapinoida normeja vastaan, jos valinnat tulevat suoraan sydämestä ja teen kuten itse parhaaksi näen?

Minä kasvoi ja kehittyi, oli pakko löytää sisäinen sisu taistellessaan muiden odotuksia vastaan. Seistäkseen selkä suorana ja ylpeänä siitä mitä on, mitä haluaa, mitä ajattelee. Kunnioittaen muita, mutta antamatta muiden jyrätä.

Narsisti äidin tyttärelle se ei ollut helppoa. Mutta sitkeys palkittiin.