Tekijä: learningnewlife

Narsisti ei luovuta.

Asiat alkoivat helpottua ainakin jollakin tasolla, vähän kerrallaan lapsi kyseli aina vaan vähemmän mummon perään. Myös sisarussuhteeni syvenivät ja aloimme yhdessä käymään läpi äitimme asioita. Vertaistuki, paras tuki. Myös ystävät ja sukulaiset palasivat elämääni..

Moni edelleen ihmetteli välirikkoa, koska äiti oli aina ollut niin iso ja näkyvä osa lastensa elämää. Heille välttelin totuuden kertomista, en kertonut narsismista. En tiedä miksi, häpesin? Epäilin ettei minua uskota? Kerroin vaan että mittani tuli täysi dominoivaa äitiä..

Muutaman kuukauden kuluttua tapahtui lapsessa muutoksia, jotka kaikki ympärillämme huomasivat. Arasta ja sulkeutuneesta lapsesta kuoriutui sosiaalinen, puhelias, rohkea ja luottavainen tyttö. Tämä oli varmin merkki siitä, että tein oikein. Antoi lisävoimia jaksaa kulissien takana tapahtuvia.

Samaan aikaan puhelin ja posti tulvi viestejä ja postia äidiltäni. Ensin raivoisia, missä syytettiin lapsen elämän pilaamisesta, lapsen olisi parempi heidän luona, enkö ymmärrä kuinka lapsi kärsii jne. Sitten lahjontaa, ääni muuttui mairean ystävälliseksi ja tarjottiin jos vaikka mitä, kunhan vaan toisin lapsen käymään. Jos en reagoinut, niitä tuli entistä enemmän. Jos pyysin lopettamaan, ei vastattu mitään ja hetken hiljaisuuden jälkeen kaikki alkoi taas, aivan kuin en olisi sanonut mitään. Tuntui turhauttavalta. Olisi tehnyt mieli pyöritellä koko mummo lumihangessa ja kysyä ”Ootko noin tyhmä ettet ymmärrä vai etkö vaan halua ymmärtää???”.

Narsisti ei ymmärrä. Kaikki hänen tekemänsä on oikeutettua eikä hän tee koskaan mitään väärää.

Joulusta ja juhlapyhistä tuli painajainen. Joka kerta tiesin odottaa äidin yhteydenottoa, jonka jälkeen tieskuinkamonennenkerran pyysin lopettamaan ja kerroin miksi. Ulkopuolisen korvissa tuo on pieni riesa, mutta ihminen joka pyristelee irti narsistin otteesta, tuo on kaikkea muuta. Se on raivostuttavaa ja ahdistavaa. Tuolla narsisti pääsee uhrinsa ajatuksiin ja pilaa iloisen juhlatunnelman. Hän on läsnä vaikkei fyysisesti olekaan.

Narsisti osaa tunnepelin. Vältin parhaani mukaan ettei äiti saa tietää omasta olotilastani. Heikkouden näyttäminen on pahin virhe narsistin kanssa, hän iskee juuri siihen.

Purin hammasta, keskityin omaan perheeseeni ja kauhulla odotin mitä vielä eteen tulee..

Narsisti ei luovuta. Koskaan.

 

Palapelejä ja loksahtelua

Luulin sekoavani. Mitä enemmän vyyhti aukesi, side tippui silmiltäni, sitä enemmän olin varma, että lapsen parhaaksi oli pitää hänet mummosta kaukana.

Elin pikakelauksella koko elämäni uudestaan. Muistot satutti, toisaalta helpotti. Oli niin monta asiaa, mitä olin koko elämäni miettinyt, syyllistänyt itseäni. Ihmetellyt tunteitani ja ajatuksiani, nyt ymmärsin miksi.

Äitini aina hoki kuinka olen vaikea lapsi, haukkui kavereiden vanhemmat, ohjaili ajatuksiani koko lapsuuden ja nuoruuden. Luulin, että se oli normaalia kasvatusta, äidin tehtävä opettaa lapselleen asioita.

Muistan, kuinka äiti mitätöi tunteeni ja toiveeni. Luulin, että se johtui siitä että kiukkuni tai suruni jostain asiasta oli aiheeton. Äidin tapa kasvattaa, näin muutkin tekee.

Luin narsismista paljon. Tuntui kuin olisi lukenut elämänkertaansa ja ajatuksiani. Palapelin palat loksahteli. Asiat sai selityksensä.

En ollut vaikea lapsi, ei ole ollut väärin tuntea surua tai kiukkua. Äiti ei saa ohjailla tai manipuloida lapsensa tunteita. Äidin pitää ottaa lapsen tunteet vastaan, antaa lapselle vapaus olla millainen on. Muiden äidit eivät olleet kuten minun, nyt vasta ymmärsin että ne muut olivat niitä tavallisia äitejä. Siksi kaipasin ystävieni luo jo pienestä pitäen, siksi vietin jo lapsena enemmän aikaa ystävieni luona kuin kotona.

Yritin olla parempi äiti kuin omani. Yritin olla kuin muiden äidit. Otin vastaan lapseni kiukun ja surun, annoin itkeä. Otin syliin enkä kertaakaan käskenyt lopettamaan. En haukkunut mummoa, en puhunut pahaa. Käytin tekosyitä, joilla kulutin aikaa. Vetosin kiireeseen ettei mummolle nyt mennä. Valehtelu tuntui pahalta, mutta mielestäni oli lapselle parempi pitää kiva muisto. 4v. ei ymmärtäisi tätä kaikkea. Aika parantaa..

Äidin velvollisuus.

Lastani hivutettiin pikkuhiljaa kauemmas. 4v. on hyvä lahjoa puolelleen vanhempiaan vastaan. Olemalla se kiva joka ostaa kaiken. Yritin ottaa pientä etäisyyttä, en enää päästänyt ”huviyökylälomille”. Vain jos mulla oli menoa..nekin vähensin minimiin. Johan alkoi otteet koventua..

Aloin saada törkeintä syytöksiä äityidestäni, tein ison liudan asioita ajattelemattani lapsen parasta, jossain lauseessa annettiin jopa ymmärtää, että lapseni on jollakin tavalla kehitysvammainen. Elämäämme puututtiin entistä kovemmilla otteilla.

Mummo saattoi vain ilmoittaa että hän ottaa lapsen nyt viikonlopuksi. Jos en antanut, olin huono äiti. Jois kielsin ostamasta ylimääräisiä lahjoja, olin huono äiti.

Olin jo viikkokaupalla miettinyt miten tilanne ratkeaisi. Mummo oli lapselle rakas, mutta mummon toiminta väärin.

Eräänä päivänä lapseni lipsautti hänen ja mummon salaisuuden. Vyyhti aukesi ja paljastui asioita, joita mummo oli lapsen mieleen tunkenut. Hän oli alkanut manipuloimaan lasta vihaamaan kotiaan, lemmikkejään ja äitiään. Tämä oli viimeinen pisara..ilmoitin että nyt loppui kaikki.

Narsistille tuollainen on sodan julistus, narsisti ei luovuta. Se on haaste taistella ja narsisti on taistelussa vain voittaakseen, ei siksi että ” voitto” kiinnostaisi. Äitini muuttui silmänräpäyksessä julmaksi, ilkeäksi. Kulissit katosi ja todellinen äitini oli silmieni edessä.

Taistelin itseni kanssa, teinkö oikein? Olinko liian julma? Romahdin, ahdistuin, masennuin. Koin olevani yksin, en halunnut edes puhua asiasta koska pelkäsin ettei kukaan ymmärrä. Pelkäsin, että menetän muutkin. Ikävöin äitiäni, jota ei enää ollut. Näin vain ihmisen joka valehtelee kirkkain silmin ja käyttää lastani jonain välikappaleena. Äitini oli ”kuollut”. Itkin sitä. Olin hämmentynyt äitini persoonan muutoksesta, jonka nyt näin. Vasta myöhemmin löysin narsismista selityksen. Itkin lapseni ikävää mummoa kohtaan. Itkin sitä, että olinko äitini kaltainen ja olinko minä paha ihminen, joka käyttää lasta välikappaleena. Sisimmässäni tiesin kuitenkin tekeväni oikein.

Äidin velvollisuus suojella lastaan.

Mummo näyttää kyntensä..

Jotain merkillistä tapahtui heti ensimmäisen vuoden aikana..yksin selviytyminen kaikesta pienen lapsen kanssa, omakotitalo, vuorotyö, elämä keskellä ei mitään.. Alkoi vahvistuminen ihmisenä.

Elämässä oli takapiru, joka edelleen puuttui kaikkeen. Auttoi, neuvoi, mutta samaan aikaan musersi ja mitätöi. Kaikesta auttamisesta piti tehdä numero ja HÄNET nostaa jalustalle. Kertoa kaikille kuka auttoi. Kaikki itsenäistymispyrkimykseni mitätöitiin. Parhaiten se onnistui omatoimisesti ”auttamalla”. Eli tekemällä pyytämättä jotain ”hyvää hyvyyttään”, mutta tietoisesti juuri eritavalla kuin olisin itse tehnyt. Jos en ollut kiitollinen, olin paha ihminen. Jos yritin luoda jotain omaa, kaikki yritykset tuhottiin. Oman kodin värimaailma, pihasuunnittelu, lapsen kasvatus. Kaikessa toimittiin minun yli ja juuri toisin kuin olisin tehnyt.

Aikani nielin kiukkua ja olin olevinani kiitollinen. Hiljaa itsekseni purin hammasta ja pidättelin itkua, enkö koskaan saa olla minä??

Etäisyys, pakkoitsenäistyminen ja koko elämäntilanne vahvisti omia jalkoja. Pian pystyin sanomaan ensimmäisen kerran ” ei”. Kiitoksena tästä omasta tahdosta aloin saada osakseni halveksuntaa ja vihjailuja siitä, kuinka olen kykenemätön äiti. Seuraavaksi huomasin kuinka lastani hiljaa hivutettiin kauemmas äidistään.

Narsistiäiti alkoi näyttää todellista luonnettaan. Valta omaan lapseen alkoi lipsua. ”Se mitä et voi hallita, tuhoa se”. Kosto on narsistin perusapuväline. Jos et tee kuten hän haluaa, tunnet sen varmasti nahoissasi. Ensin kiristetään ja uhkaillaan, vähennetään apua, jotta uhri nöyrtyisi ja lopuksi lyödään vyön alle. Viedään pois se kaikkein rakkain. Narsistimummo tulee ja omii lapsenlapset. Saa pienet palvomaan häntä ja karttamaan omia vanhempiaan. Asettumaan juuri niitä ihmisiä vastaan, joita mummo tahtoo.

Narsisti hykertelee tyytyväisenä, manipulointi onnistui. Ottakoon opikseen. Löydän aina keinoni satuttaa.

Minä en luovuttanut. Minulle se oli viimeinen pisara. Lastani ei vie kukaan.

Matka alkoi..

Elämän käännekohta tapahtui, kun parikymppinen yh-äiti pakkasi tavarat ja lapsen autoon ja suuntasi tutuilta ja turvallisilta kotiseuduilta vieraalle paikkakunnalle. Karuihin oloihin, täysin omillani, ilman lähellä asuvaa tukiverkkoa. Vastusteluista huolimatta, jokin pakottava tarve oli tehdä se juuri silloin.

Ajattelin, että no nyt se elämä muuttui. Eipä tiennyt tyttö, että se oli vasta alkusoittoa. Lähtölaukaus. Lumipallo laitettu liikkeelle.

Itsensä löytäminen vaati irtioton. Muiden todellisen luonteen näkeminen vaati etäisyyttä. Siteet poistui silmiltä. Asiat alkoi saada vastauksia.

Sisäinen pakottava tarve jatkoi ohjailua, eteen tuli valintoja, tilanteita, jotka pakottivat miettimään oman arvomaailman uusiksi. Pitääkö käyttäytyä, kuten odotetaan vai kuten MINÄ haluan. Elänkö elämääni itseäni vai muita varten? Onko minussa rohkeutta kapinoida normeja vastaan, jos valinnat tulevat suoraan sydämestä ja teen kuten itse parhaaksi näen?

Minä kasvoi ja kehittyi, oli pakko löytää sisäinen sisu taistellessaan muiden odotuksia vastaan. Seistäkseen selkä suorana ja ylpeänä siitä mitä on, mitä haluaa, mitä ajattelee. Kunnioittaen muita, mutta antamatta muiden jyrätä.

Narsisti äidin tyttärelle se ei ollut helppoa. Mutta sitkeys palkittiin.