Jotain merkillistä tapahtui heti ensimmäisen vuoden aikana..yksin selviytyminen kaikesta pienen lapsen kanssa, omakotitalo, vuorotyö, elämä keskellä ei mitään.. Alkoi vahvistuminen ihmisenä.
Elämässä oli takapiru, joka edelleen puuttui kaikkeen. Auttoi, neuvoi, mutta samaan aikaan musersi ja mitätöi. Kaikesta auttamisesta piti tehdä numero ja HÄNET nostaa jalustalle. Kertoa kaikille kuka auttoi. Kaikki itsenäistymispyrkimykseni mitätöitiin. Parhaiten se onnistui omatoimisesti ”auttamalla”. Eli tekemällä pyytämättä jotain ”hyvää hyvyyttään”, mutta tietoisesti juuri eritavalla kuin olisin itse tehnyt. Jos en ollut kiitollinen, olin paha ihminen. Jos yritin luoda jotain omaa, kaikki yritykset tuhottiin. Oman kodin värimaailma, pihasuunnittelu, lapsen kasvatus. Kaikessa toimittiin minun yli ja juuri toisin kuin olisin tehnyt.
Aikani nielin kiukkua ja olin olevinani kiitollinen. Hiljaa itsekseni purin hammasta ja pidättelin itkua, enkö koskaan saa olla minä??
Etäisyys, pakkoitsenäistyminen ja koko elämäntilanne vahvisti omia jalkoja. Pian pystyin sanomaan ensimmäisen kerran ” ei”. Kiitoksena tästä omasta tahdosta aloin saada osakseni halveksuntaa ja vihjailuja siitä, kuinka olen kykenemätön äiti. Seuraavaksi huomasin kuinka lastani hiljaa hivutettiin kauemmas äidistään.
Narsistiäiti alkoi näyttää todellista luonnettaan. Valta omaan lapseen alkoi lipsua. ”Se mitä et voi hallita, tuhoa se”. Kosto on narsistin perusapuväline. Jos et tee kuten hän haluaa, tunnet sen varmasti nahoissasi. Ensin kiristetään ja uhkaillaan, vähennetään apua, jotta uhri nöyrtyisi ja lopuksi lyödään vyön alle. Viedään pois se kaikkein rakkain. Narsistimummo tulee ja omii lapsenlapset. Saa pienet palvomaan häntä ja karttamaan omia vanhempiaan. Asettumaan juuri niitä ihmisiä vastaan, joita mummo tahtoo.
Narsisti hykertelee tyytyväisenä, manipulointi onnistui. Ottakoon opikseen. Löydän aina keinoni satuttaa.
Minä en luovuttanut. Minulle se oli viimeinen pisara. Lastani ei vie kukaan.